Kahlehdittu Prometheus (Aiskhylos).

Olemme saapuneet maan äärille,
tyhjään tienooseen, asumattomaan kolkkaan;
nyt on sinun vuorosi, Hefaistos,
täyttää Isän käsky,
ja sitoa uhmakas jumala
korkeakulmaisiin kallioihin
murtumattomin, adamanttin kahlehin.
Sinun kruunusi, luovan tulen kunnia,
hän varasti ja antoi ihmisille;
tästä rikoksesta on oikein
että jumalten kosto hänet kohtaa,
oppikoon tunnustamaan Saturnioksen vallan
ja lakatkoon rakastamasta kuolevaisia.

Oi Kratos ja Bia, teille Zeuksen sana
kulkee esteettä perille.
Mutta minulle —
sitoa sukulaisjumala
Väkivallan käsin myrskyn repimälle kalliolle
on teko, jota sydämeni karttaa.
Kuitenkin pakko painaa;
Zeuksen käskyn laiminlyönti olisi kauhistus.
Oi viisaimman Themiin poika!
Sinua vihaten vihaan itseäni,
kun liu’utan liukenemattomat kahleet
tälle autiolle kalliolle,
missä ei ääni eikä kuolevaisen hahmo
kohtaa sinua, ihmisten ystävää.
Julman auringon alla
kuihtuu otsasi vaalea kukka;
tähtinen yö sinut peittää,
ja päivä hajottaa aamukasteen.
Mutta alati tuskan tunne
kalvaa sydäntäsi,
sillä vapauttajaa ei tule.
Tämä on hedelmä rakkaudestasi ihmisiin.
Sinä, jumala, joka et pelännyt jumalia,
annoit kuolevaisille heille sopimatonta kunniaa.
Siksi vartioit tätä ilotonta kalliota,
seisten valveilla ja taipumatta,
polvea notkistamatta,
ja päästät monet turhat valitukset.
Sillä Zeuksen mieli on kova,
ja uusi hallitsija on aina julma.

Kylliksi!
Miksi viivyttelet turhan säälin tähden?
Miksi et vihaa jumalaa,
joka vihaa jumalia
ja antoi sinun kunniasi ihmisille?

Sukulaisten ja ystävien side on vahva.

Myönnän sen.
Mutta eikö Isän pelko
ole vielä väkevämpi?

Sinä olet aina ollut kova ja rohkea.

Sillä valitus ei auta,
eikä vaiva hyödytä mitään.

Voi vihattua taitoa,
omin käsin opittua!

Älä vihaa taitoa;
ei se ole tämän pahan syy.

Kunpa joku toinen olisi sitä käyttänyt!

Kaikki on täynnä murhetta,
paitsi jumalien hallinta;
vapaa on vain Zeus.

Tiedän sen,
enkä voi sanojasi kumota.

Miksi et siis kiirehdi
saartamaan jumalaa kahleilla,
ettei Zeus näe sinua viivyttelevän?

Kahleet ovat tässä.

Tartu häneen,
lyö vasaralla molemmat kädet
ja kiinnitä hänet kallioon.

Työ on tehty
eikä puutteellisesti.

Lyö kovempaa!
Hän löytää keinot
siellä missä muut eivät.

Tämä käsi on sidottu murtumatta.

Sido nyt toinen;
oppikoon viisas
olevansa Zeusta heikompi.

Prometheusta lukuun ottamatta
kukaan ei voi minua oikeutetusti soimata.

Iske lujasti
hänen rintaansa vasten
adamanttinen kiila.

Voi, voi!
Prometheus, suren kohtaloasi!

Oletko pelkuri?
Suretko Zeuksen vihollista?
Varo, ettet sure itseäsi.

Surullinen on tämä näky
sille, joka sen näkee.

Hän kärsii oikean rangaistuksen.
Sido nyt myös kyljet.

Pakko ajaa tähän;
älä vaadi enempää.

Minä vaadin ja vaadin uudelleen,
kunnes hänen jäsenensä ovat kahleissa.

Se on tehty
ilman pitkää vaivaa.

Lyö nyt
lävistävät kahleet lujasti —
sillä se, jonka vuoksi teet, on ankara.

Kielesi on karhea
kuin hahmosi.

Ole sinä lempeä, jos tahdot,
mutta älä moiti minua
lujasta tahdosta ja vimmasta.

Lähtekäämme.
Rautaiset verkot kietovat hänen jäsenensä.

Pilkaa nyt!
Sinä riistit jumalilta
heidän kirkkautensa
ja siunasit ihmiset sillä.
Sano, kuinka
rakkaat kuolevaisesi
pelastavat sinut näistä tuskista?
Jumalat nimesivät sinut väärin —
Prometheukseksi, Ennalta-näkijäksi,
sillä nyt sinä itse
tarvitset pelastajaa.

Oi pyhä eetteri, nopeat siipituulet,
virtojen lähtehet, aaltojen syvennykset,
meren laineiden lukemattomat kolot,
maa, joka kaikki ruokit, aurinko kaiken näkevä —
teitä minä huudan, katsokaa kärsimystäni:
jumalaa, jota jumalat vaivaavat.
Katsokaa, kuinka tuska kuluttaa,
nämä silmäni uupuneet yhä kääntyvät
aikojen lukemattomien vuosien halki.
Kovan kärsimyksen kahleet
taivaan nuori valtias takoi päälleni.
Voi minua! voi minua! kyyneleheni
vuotavat yhtä lailla nyt ja tulevina aikoina.
Missä on voimakkaan tuskani raja?
Mitä minä sanon? Kaiken minä näen,
kaiken tulevan näen kirkkaasti,
yksikään murhe ei ole sielulleni vieras.
On kannettava tyynesti
se, minkä Kohtalo määrää, tietäen että
Välttämättömyys pitää voiman murtumattoman.
Silti en voi vaieta, en vaieten puhua
omista kärsimyksistäni.
Tämän välttämättömyyden tähden,
koska ihmisille annoin loistavan lahjan,
olen ikeeseen asetettu — koska ryöstin
salatun tulen lähteen, ruokoon kätketyn,
kaiken taidon opettajan, korkean avun kuolevaisille —
sellaisesta syystä kärsin sellaisen rangaistuksen:
kallioon kiinnitettynä, autiossa ilmassa, kahleissa.
Voi minua! voi minua! voi minua! mikä ääni on tämä?
Mikä näkymätön henkäys kiertää ympärillä?
Onko se jumala, ihminen, vai puolijumalainen olento,
joka lähestyy tätä minun kalliotani,
tätä maan äärtä, nähdäkseen
minun vaivani tai etsiäkseen — mitä lieneekin?
Katsokaa minua: kahlittua, kärsivää jumalaa,
Zeuksen vihollista, niiden vihaamaa,
jotka astuvat Zeuksen valtahalleihin;
sillä minä rakastin ihmisiä liiaksi.
Voi minua! voi minua! minkä äänen kuulen
lähestyvien lintujen siivistä!
Ilma humisee, ilma laulaa
siipien kevyen, kirkkaan iskun alla —
ja jokainen seura on pelkoa.

Älä pelkää.
Katso!
Ystävällinen joukko
liitää luo nopein siivin,
harvoin tosin tällainen armo
saadaan merten valtiaalta.
Minutkin kantoivat nopeat tuulet kaukaa.
Syvistä luolista kajahti raudan kalke —
poskilta katosi häpeän puna,
paljain jaloin riennin siivekkääseen vaunuun.

Voi minua! voi minua! voi minua!
Tethyksen tyttäret, joka monet synnytti
ja koko maan
ympäröi valveisella merellä!
Vanhuksen Okeanoksen tyttäret,
katsokaa minua, nähkää kuinka väkisin
kahlein tähän korkeaan kallioon sidottuna
pidän murheellista vartijaa.

Prometheus, minä näen sinut; mutta nyt
pilvi peittää silmäni,
värisevä pilvi, kyynelistä raskas;
kun yritän katsoa sinne, missä sinä,
kallioon naulittuna, riiput
rautaisen tuskan kuluttamana.
Sillä uudet jumalat ovat ottaneet Olympoksen,
ja uusien lakien mukaan hallitsee Saturnuksen poika;
ja muinaisten aikojen väkevät teot ovat menneet.

Oi jos minut olisi maan alle, alle
Haadekseen, kuoleman kotiin,
pohjattomaan Tartaron
näin kahlehdittuna syösty,
julmasti, murtumattomin sitein!
Silloin ei jumala eikä ihminen
olisi iloinnut Prometheuksen vaivoista;
nyt taas, jokaisen tuulen heiteltävänä,
iloitan — voi minua! —
vihollisiani.

Kuka jumalista niin ankara, että iloitsee?
Kuka ei sure sinun kohtaloasi?
Kuka muu kuin Zeus?
Hän, joka alati
taivuttaa taipumattoman mielensä vihaan,
hallitsee taivasta eikä lakkaa pahasta,
kunnes sydän on kylläinen tai kunnes
petoksella riistetään valtikan voima.

Niin! minutkin, vaikka totisesti
makaan vahvojen kahleiden murtamana,
tarvitsee vielä autuaiden hallitsija —
kuullakseen uuden neuvon,
jonka kautta hän menettää kunnian ja vallan.
Ja sanat soivat makeina, suostuttelevina;
mutta ne eivät ole loitsuja, jotka minut pehmittäisivät;
eivätkä rautaiset uhkaukset minua pakota
pelosta tätä salaisuutta paljastamaan,
ennen kuin hän murtaa julmat kahleeni
ja maksaa kaiken tämän kivun hinnan.

Rohkea olet etkä lainkaan
taivu katkeralle kohtalolle, vaan puhut liian vapaasti —
ja pelko viiltää henkeäni!
Minä pelkään sinua odottavaa osaa,
ennen kuin näet murheen rannan;
sillä kukaan ei murra tahtoa
eikä pehmennä Zeuksen sydäntä.

Tiedän, että Zeus on julma;
että hänen ainoa oikeutensa on hänen oma tahtonsa.
Mutta hän pehmenee ja taipuu,
uhkaavan onnettomuuden pakottamana;
ja tyynnyttäen voittamattoman vihansa,
ei hitaammin kuin minä
hän saapuu sovintoon ja ystävyyteen.

Nosta verho kaikesta ja kerro,
mistä rikoksista Zeus, sinut havaittuaan,
asetti näin julman ja häpeällisen rangaistuksen.
Opeta meitä, jos opetus ei sinua haavoita.

Kipeää on puhua menneestä;
kipeää vaieta — kumpikin kurjuutta!
Kun jumalat aloittivat alkukantaisen vihansa
ja heidän riveissään nousi keskinäinen riita:
toiset halusivat syöstä Saturnuksen valtaistuimelta,
jotta Zeus sen ottaisi; toiset taas
päättivät, ettei Zeus koskaan hallitsisi jumalia —
silloin minä, viisaimmalla neuvolla,
yritin taivuttaa Titaanit, taivaan ja maan pojat;
mutta voima petti minut.
Sillä armottomin mielin halveksien
varovaista viekkauttani,
he luulivat hallitsevansa vaivatta, paljaan Voiman turvin.
Usein äitini Themis ja myös Gaia
(yksi ja sama, monin nimin kutsuttu)
ennustivat minulle, mitä oli tuleva:
ettei voimalla eikä urhoollisuudella, vaan petoksella
voittajat voittavat.
Kun tämän päätöksen esitin sanoissani,
he eivät tahtoneet nähdä kokonaisuutta;
silloin minusta näytti parhaalta kaikista nykyisistä pahoista
voittaa äiti puolelleni
ja vapaaehtoisesti auttaa halukasta Zeusta —
ja neuvostani Tartaron syvyys,
pimeyteen perustettu, peitti vanhan Saturnuksen
ja hänen liittolaisensa kanssaan.
Jumalten kuningas,
niin minun tukemani, on nyt
maksanut minulle tämän pahan palkan;
sillä vallassa asuu
turmiollinen tauti — epäluulo ystäviä kohtaan.
Mutta sen, mitä te kysytte, syyn, miksi
hän minua kiduttaa, teen selväksi.
Kun hän istui isänsä valtaistuimelle,
jakoi hän ensin eri jumalille
eri lahjat ja järjesti valtansa;
mutta onnetonta ihmistä hän ei huomioinut,
haluten hävittää koko hänen sukunsa
ja luoda toisen.
Kukaan ei uskaltanut vastustaa, paitsi minä;
minä yksin, rohkealla väliintulolla,
pelastin kuolevaisen Haadekseen vaipumiselta,
täydeltä häviöltä.
Siitä syystä olen murtunut tämän tuskan alle:
raskas kantaa, säälittävä nähdä;
ja minä, joka säälin ihmistä, olen itse
katsottu säälin arvoa vailla;
ja niin olen
Zeuksen julman käden alla kidutettu, häpeällinen näky!

Rautasydäminen, kalliosta tehty,
on se, Prometheus, joka ei itke
sinun vaivojasi.
Halusin olla näkemättä;
mutta nähtyäni sydämeni särkyi.

Niin;
ystävilleni olen säälittävä näky.

Etkö ole vielä muussakin rikkonut?

Minä sokaistin ihmisen ennustavan katseen.

Millä lääkkeellä paransit heidän tautinsa?

Sokeat toivot lähetin heidän joukkoonsa.

Suuren avun
sillä annoit ihmisille.

Sen lisäksi
annoin heille tulen lahjan.

Ja nyt
kuolevaiset hallitsevat punasilmäistä tulta.

Jonka kautta he oppivat monet taidot.

Näistä rikoksista Zeuksen käsi rankaisee
eikä hellitä rangaistuksen kahletta?
Eikö tuskallasi ole rajaa?

Ei rajaa — ei mitään;
paitsi se, mikä hänestä itsestään tuntuu hyvältä.

Ja kuinka se voisi tuntua hyvältä?
Mikä toivo jää?
Etkö näe, että olet rikkonut?
Sitä sanoa ei tuo minulle iloa ja voi lisätä tuskaasi;
jättäkäämme se ja etsikää vapautusta.

Helppoa on sen, jonka jalka on vapaa
surun taakasta, neuvoa ja soimata kärsivää!
Mutta kaiken tämän minä tiesin.
Omasta tahdostani —
omasta tahdostani rikoin ja sen tunnustan;
ja auttaessani kuolevaisia kohtasin itse onnettomuuden.
En luullut, että tällaisella rangaistuksella
minun täytyisi nääntyä, korkeisiin kallioihin naulittuna,
vartioiden tätä asumatonta ja yksinäistä vuorta.
Älkää kuitenkaan itkekö nykyisiä vaivojani;
vaan laskeutukaa tasangolle ja odottakaa, mikä tulee,
jotta oppisitte koko totuuden.
Kuulkaa minua, nymfit, kuulkaa;
jakakaa vaiva
sen kanssa, joka nyt kärsii;
sillä Vaeltava Hätä
istuu vuorollaan jokaisen jalkojen juuressa.

Et turhaan meitä neuvo, Prometheus;
ja kevein askelin,
jättäen nopeasti liikkuvan istuimemme,
jättäen pyhän ilman, lintujen tien,
saavumme pian tälle niemelle.
Ja kaipaamme kuulla tuskallisen tarinasi.

Tulen luoksesi, matkan päättänyt,
Prometheus, tuskien tuttava;
Siivekäs ratsuni suuntaa mielen mukaan,
Ei suitset sitä sido, vapaa on kulku.
Katso, minä suren sinun suruasi!
Sukulaisuuden side minut ajaa;
Mutta ilman vertakin en yhdistäisi
Kenenkään kohtaloa siunaukseen
Enemmän kuin sinun.
Uskollisuuteni sielusi tuntee;
Ei valheinen imartelu huuliani koske.
Voinko palvella sinua tuskassasi?
Et sano koskaan, ettei sinulla olisi
Ystävää lujempi kuin Okeanos.

Ha! Mitä tämä on?
Sinäkin tulet katsomaan kärsimystäni?
Miksi uskalsit lähteä,
Jättäen vuorovedet, nimesi kantajat,
Kalliokattoiset, itsesyntyiset luolat,
Ja nousta maan päälle,
Raudan äidin rintaan?
Tulitko tuskaani katsomaan,
Ja suremaan kanssani?
Katso näkyä!
Minua, Zeuksen ystävää —
Minua, hänen valtansa rakentajaa —
Millaisiin piinoihin hänen kätensä
Minut pakottaa taipumaan!

Prometheus, minä näen sinut,
Ja tahdon antaa suurimman neuvon,
Vaikka mielesi on terävä.
Tunne itsesi,
Muuta tiesi, taivas vaihtoi kuninkaan;
Sillä jos ammut teräviä sanoja,
Vaikka Saturnuksen valtaistuin
On korkealla yläpuolellasi,
Zeu s kuulee, ja nykyinen vihansa
Tekee kurituksesta leikin.
Onneton jumala, karkota vihasi,
Etsi ulospääsy kivun kehästä.
Vaikka sanani tuntuvat vanhalta sanalta,
Sellainen on korkean puheen palkka.
Sinä et alennu, et taivu suruun,
Lisäät nykyiseen tulevan pahan.
Opi minulta: älä potki tutkainta vastaan;
Zeu s on julma, kenellekään vastaamaton.
Nyt lähden luotasi ja koetan,
Jos voin, työskennellä vapautesi.
Tyynnytä kiihtynyt mielesi,
Älä lisää intoa puheeseesi.
Etkö ole oppinut, sinä paljon oppinut,
Että turha kieli tuo turmion?

Kunnioitan sinua, vapaaehtoista,
Joka jaat kiroukseni ja uskallat tulla.
Lepää nyt — unohda minut!
Häntä et liikuta;
Hän on liikkumaton.
Varo itseäsi,
Että vierailusi tuskassani
Ei herätä hänen kostoaan.

Olet terävämpi toisten hyväksi
Kuin omaksesi; näen sen teoista.
Minua et estä toimimasta,
Sillä iloitsen — iloitsen siitä,
Että Zeuksen käsi
Antaa minulle vapautesi lahjan.

Totisesti kiitän sinua ja kiitän aina;
Et ole karttanut hyvyyttä.
Älä kuitenkaan ponnistele puolestani;
Turhaan ponnistelet,
Mikään ei minua hyödytä.
Ole tyyni, varjele itseäsi;
En tahdo, että toiset kärsivät,
Vaikka minun on kärsittävä.
Sydäntäni painaa Atlaksen kohtalo,
Veljeni, joka lännessä seisoo,
Olkapäillään taivaan ja maan pylväs,
Kratos-voiman mittaamaton taakka.
Olen nähnyt ja säälinyt
Bian voiman alistaman
Kilikian luolien maanpojan,
Sata­päisen Tyfonin,
Joka jumalia vastaan nousi,
Kuolonsihinää leukojensa syvyydestä.
Hänen silmistään leimahti kauhu,
Tahtoi Zeuksen valtaistuimen tuhota;
Mutta Zeuksen valvova nuoli
Löysi hänet, tulinen salama,
Ja kaatoi hänen ylpeytensä.
Sieluun asti iskettynä
Hänen voimansa paloi poroksi.
Nyt hän makaa hyödyttömänä,
Mittaamattomana hahmona
Meren salmen äärellä,
Etnan juurten alla;
Sen huipulla Hefaistos takoo rautaa,
Ja sieltä syöksyy tulivirtoja,
Jotka purevat Sisilian tasankoja.
Sellainen on Tyfonin viha,
Tulimyrskyn nuolet,
Vaikka Zeuksen salama hänet hiileksi teki.
Sinulla on viisaus — pelasta itsesi.
Minä juon kohtalon maljan
Kunnes Zeuksen sielu hengähtää kostosta.

Etkö tiedä, Prometheus,
Että sanat parantavat vihan taudin?

Kyllä — jos ne oikeaan aikaan
Sydäntä rauhoittavat
Eivätkä polta sielun kasvaimia.

Onko viisaasti toimivalla
Sisäinen rangaistus?
Opeta minua.

Turha työ — tyhjää hulluutta!

Salli minun sairastaa tätä hulluutta,
Sillä on hyödyllistä,
Että viisas näyttää typerältä.

Tämä luetaan minun synnikseni.

Neuvosi ajaa minut kotiin.

Että valitukseni
Ei sinua vihastuttaisi.

Hänen vihansa,
Joka vastikään istui kaikkivallan istuimelle?

Varo, ettet häntä ärsytä.

Oi Prometheus, onnettomuutesi
Olkoon minun opettajani.

Mene, lähde, säilytä
Nykyinen viisautesi.

Turhaan toistat tämän toiveen;
Ratsuni jo siipiään iskee
Eetterin laajassa avaruudessa,
Ja mielellään painuu
Takaisin meren luolaansa.

Minä itken sortunutta kohtaloasi,
Prometheus, tulen tuoja;
Herkistä silmistäni
Kyyneleinen virta murtuu,
Kostea lähde posket kastelee;
Sillä Saturnuksen poika, yhä julma,
Hallitsee oman tahtonsa vallassa,
Kantaa valtikkaa kuninkaista,
Kumoten jumalat entiset.

Koko maa, laajalti levittynyt,
Syvin huokauksin valittaa,
Veljiesi kuritusta, omaasi,
Arvotonta muinaista sukua.
Ja kaikki kuolevaiset ihmiset,
Jotka asuvat pyhän Aasian mailla,
Surevat kanssasi,
Sinä, joka makaat
Huokauksiin sopivassa tuskassa.

Myös Kolkhiksen maan asukkaat,
Neidot, jotka sodassa seisovat
Vapisten kuitenkaan vapisematta;
Ja Skyytian kaukaiset kansat,
Jotka kodikseen ottavat
Maan äärimmäiset rajat,
Meotiin järven ympärillä.

Ja Arabian sotainen kruunu,
Ne, jotka asuvat kaupungissa
Korkeahuippuisessa, Kaukason vieressä;
Pelottava suku,
Joka jylisee teräväkärkisin keihäin.

Vain yhden toisen titaanin olen nähnyt,
Jumalten alistaman kovaan suruun:
Atlaksen,
Joka ikuisella, ylitsevällä voimalla
Vaikeroi taivaisen navan taakkaa.
Hänen tähtensä meren aallot
Valittaen vyöryvät;
Maan luolat huokaavat syvempää huokausta;
Manalan hämärät kolot
Vastaavat kaikumalla;
Ja lähteet, joista kirkkaat joet juoksevat,
Supisevat säälivää surua.

Älkää luulko, että laiskuus tai ylpeys
Tekee minut näin vaiti olevaksi;
Minä kalvan sydäntäni ajatuksin,
Katsellen loukattua hahmoani.
Mutta näille vastikään kruunatuille jumalille —
Mikä käsi, ellei tämä käsi,
Jakoi vallan lahjat?
Sen ohitan vaiti,
Sillä te sen tiedätte.
Kuulkaa mieluummin
Rikokseni ihmistä kohtaan:
Kuinka typerästä tilasta
Tein hänet viisaaksi,
Ajatuksen omistajaksi.
Häntä en moiti,
Vaan lahjojeni hyvyyden teen ilmi.
Muinaisina aikoina
Ihmiset näkivät, nähden turhaan,
Kuulivat, kuulematta kuitenkaan;
Unien varjojen kaltaisina
He pitkään sekoittivat kaiken sekasortoon.
He eivät tienneet kattojen suojaa
Aurinkoa vastaan,
Eivät puun taitoa;
Maan alla he asuivat
Kuin kurjat muurahaiset,
Auringottomissa luolissa.
Talvesta heillä ei ollut varmaa merkkiä,
Ei kukkivasta keväästä,
Ei hedelmällisestä kesästä;
Ilman ymmärrystä he kaiken tekivät —
Kunnes minä osoitin taivaan kiertojen nousun
Ja salaisen laskun.
Minä kehitin luvut, korkean taidon,
Kirjainten yhdistyksen,
Muistin, kaiken tekijän,
Muusien äidin.
Minä ensimmäisenä
Valjaisin ikeeseen kesytetyt pedot,
Ihmisen raskaimpien töiden sijaisiksi;
Minä johdatin ohjaksiin tottuneet hevoset
Vaunujen eteen,
Kullan yltäkylläisen loiston ylpeydeksi;
Eikä kukaan muu kuin minä
Keksinyt pellavasiipisiä laivoja,
Merten kulkijoita,
Joilla merimiehet ratsastavat.
Ja nyt minä, onneton,
Joka nämä taidot loin ihmisille,
En itse keksi keinoa
Paeta nykyistä tuskaani.

Olet kärsinyt sopimattoman rangaistuksen,
Virheen huumaamana;
Ja kuin taitamaton parantaja,
Joka itse sairastuu,
Antaudut epätoivoon,
Etkä löydä lääkettä omista lääkkeistäsi.

Vielä enemmän te hämmästytte
Kuultuanne loput,
Niistä taidoista, jotka minä loin.
Suurin on tämä:
Muinaisina aikoina, jos joku sairastui,
Ei ollut apua,
Ei ruokaa, ei juomaa,
Ei voiteita;
Ihmiset nääntyivät lääkkeiden puutteessa,
Kunnes minä heille osoitin
Pehmeiden parannusten yhdistelmät,
Joilla kaikki taudit torjuttiin.
Minä määräsin ennustamisen säännöt,
Erottelin ilmestykselliset unet,
Opetin vaikeat enteet;
Lintujen lennot, koukkukynsiset,
Mitkä ovat luonnostaan suotuisia,
Mitkä vastakkaisia;
Niiden ravinnon, rakkaudet,
Yhteydet ja vihollisuudet.
Sisälmysten keveyden, värin,
Jotka jumalia ilahduttavat;
Keuhkojen ja maksan moninaisuuden.
Polttaen rasvaiset jäsenet
Johdatin kohti monimutkaista taitoa,
Tein tulimerkit selviksi,
Ennen hämärät.
Kyllä tästä!
Maan povessa lepäävät avustukset:
Kulta, hopea, rauta, vaski —
Kuka ne löysi ennen minua?
Ei kukaan.
Lyhyesti koko totuus:
Kaikki tieto tuli ihmisille
Prometheukselta.

Varo, ettet auta ihmisiä
Sopimattomasti,
Unohtaen oman surusi.
Minä kuitenkin toivon:
Sinä, kahleista vapautuneena,
Pukeudut voimaan,
Yhtä kaikkivaltaiseen kuin Zeuksen.

Ei vielä — ei niin
Kohtalo, täyttäjä, näitä tee;
Vasta kumartunut
Lukemattomien töiden ja surujen alle
Pääsen kahleista.
Taito on heikompi
Kuin välttämättömyys.

Kuka pitää välttämättömyyden perää?

Kolminaiset Kohtalottaret
Ja unohtamattomat Erinyet.

Onko Zeus heitä heikompi?

On,
Eikä siksi pääse määrätyn ohi.

Mikä Zeusille on määrätty,
Ellei hallita?

Sitä et saa kuulla;
Älä kysy enää.

Onko salaisuudessa
Pyhä merkitys?

Pidä mielessä:
Ei ole aika puhua,
Vaan aika peittää;
Sillä niitä säilyttämällä
Vältän tuskan
Ja kahleiden häpeän.

Älköön kaikkivaltias Zeus
Koskaan vastustako tahtoani!
Älköön uhrien tuli,
Härkiä kuluttava,
Isäni kuolemattomissa vesissä
Minulta katketko jumalille kulku!
Älköön huuleni loukatko ylpeydellä!
Tämä neuvo pysyköön iäti,
Eikä kuivuko lähteestään.

Suloinen on elämää jatkaa
Toiveilla, joita epäilys ei varjosta;
Sielu rikastuu ilolla,
Kultaisen hymyn kantamalla.
Mutta titaani, vavisten katson sinua,
Kun tuhat tuskaa sinut kietoo,
Koska et vavissut Zeuksen lakia,
Vaan annoit taipumattomalla mielellä
Liikaa hyvää ihmiskunnalle.

Katso — kaikki lahjasi
Eivät tuoneet sinulle mitään!
Missä on apusi, rakas?
Mitä apua päivän kestävistä ihmisistä?
Etkö näe heidän heikkouttaan,
Hitaan näyn kaltaista,
Jolla sokeutettu kuolevaisten suku
On sidottu?
Ihmisen neuvot eivät koskaan nouse
Zeuksen määräämän tahdon ylle.

Prometheus, tämän minä opin
Nähdessäni sortuneen kohtalosi:
Toisin kuin se laulu,
Joka ennen huulillani liiteli,
Jonka lempeästi kylvyissä lauloin,
Ylistäen häähetkeäsi,
Kun lahjasi voimin
Hermionea, nuorta sisartamme,
Johdit avioliittoon.

Mikä maa tämä on, ja ketkä täällä asuvat?
Ja kuka olet sinä, jota minä katselen,
myrskyjen riepottelema, kallioon ja kahleisiin sidottu?
Mistä rikoksesta sinä kärsit
näin ankaraa rangaistusta?
Ja sano, oi sano:
minne minä onneton olen harhaillut — minne?
Voi minua! voi minua! voi minua!
Jälleen paarma ajaa minua, kurjaa neitoa!
Oi maa, käännä pois maan-syntyisen Argoksen varjo!
Minä pelkään, että silmäni osuvat
häneen, tuhat-silmäiseen,
paimeneen, joka kulkee, kavala katseessaan;
häneen, jota hautakaan ei ole pystynyt kätkemään,
vaikka hän on kuollut;
vaan joka varjoista nousten seuraa minua,
ajaa minut nälän uuvuttamana vaeltamaan
hiekkojen ympäröimän meren rantaa pitkin;
sillä välin hänen vahainen huilunsa
soittaa hiljaista, uneen vievää säveltä.
Voi tuskaa! voi tuskaa!
Mihin, oi jumalat, ovat laajat vaellukseni suunnatut?
Mistä rikoksesta, Zeus, mistä rikoksesta
sinä valjastat minut kärsimykseen
ja tuomitset minut tällaiseen pistävään kauhuun,
minut, kurjan ja mielettömän?
Oi, kuluta minut tulella,
peitä minut maalla, anna ruumiini pedoille!
Älä torju rukoustani, oi kuningas!
Liian monet vaellukset ovat painaneet voimani maahan,
enkä tiedä, missä saavutan levon.

Mitä sanoo sarvipäinen neitsyt, kuuletko?

Kuinka voisin olla kuulematta paarman ajamaa neitoa,
Inakhoksen tytärtä,
joka rakkaudellaan lämmitti Saturnioksen rintaa,
ja jota nyt Heran vihan tähden
pakotetaan astumaan alati piteneviä teitä?

Mistä lausuit isäni nimen?
Sano minulle, kärsivälle — kuka olet sinä,
oi onneton, joka puhut
niin totta onnettomalle minulle?
Nimeät Zeuksen lähettämän taudin,
joka raivokkaalla pistollaan
syöksee voimani maahan
ja jonka nälkäiset ruoskat
ajavat minut villisti tälle tielle.
Onko Heran viekas viha minut lannistanut?
Kuka tuntee kurjuuden
ja on yhtä murheellinen kuin minä?
Mutta nyt näytä selvästi,
mitä kärsimystä minua vielä odottaa,
ja mikä, oi mikä, on vaivani lääke.
Puhu vaeltavalle neidolle, jos jotakin tiedät.

Selvästi minä puhun kaiken, mitä tahdot,
punomatta salaisia merkityksiä,
vaan yksinkertaisin sanoin,
niin kuin ystävien kesken sopii.
Sinä näet Prometheuksen,
joka antoi tulen kuolevaisille.

Oi koko kuolevaisten avustaja,
surullinen Titaani!
Miksi sinä kärsit näin?

Tuskin olen lakannut valittamasta omia vaivojani.

Ja siksi et tahdo suoda tätä armoa minulle?

Sano, mitä kysyt:
sinä saat kuulla kaiken.

Kerro, kuka on vanginnut sinut tätä kalliota vasten.

Zeuksen neuvo, Hefaistoksen käsi.

Ja mistä rikoksista
sinulle on tämä rangaistus?

Sinulle riittää
se, minkä olen jo sanonut.

Niin; ja lisäksi
näytä minulle, onnettomalle neidolle,
milloin vaellukseni päättyvät.

Parempi olla tietämättä
kuin tietää nämä asiat.

Älä kätke minulta
sitä, mitä minun on kärsittävä.

Ei siksi, että kieltäisin armon.

Miksi sitten
viivyttelet kertomasta minulle kaiken?

En kieltäydy.
Mutta pelkään repiväni sydämesi.

Älä ole
minun vuokseni huolellisempi kuin minulle on mieluisaa.

Koska olet innokas,
minä puhun.
Kuule siis minua.

Ei; tee minutkin osalliseksi tästä armosta.
Ensin tahtoisimme tiedustella hänen vaivaansa,
hänen itsensä kertomana, kuluttavat tuskansa;
ja sen jälkeen sinä lausuisit,
mitä vaivoja vielä on jäljellä.

Io, sinun tulee täyttää näiden nymfien pyyntö,
sitäkin enemmän, koska he ovat isäsi sisaria;
sillä kohtalon valittaminen ja itkeminen
siellä, missä voi saada
kuulijoiden kyyneleen,
on vaiva, joka maksaa itsensä takaisin.

En tiedä, miksi minun pitäisi teitä epäillä, nymfit;
ja kaiken, minkä haluatte tietää,
minä paljastan selkeimmässä puheessa;
vaikka jo puhekin
Zeuksen ajamasta myrskystä
ja inhimillisen muotoni turmeluksesta
värisyttää sieluani.
Sillä öiset unet,
jotka alati asuivat neitsyen kamarissani,
petkuttivat minua hunajaisin sanoin:
“Oi siunattu, siunattu neito,
miksi olet niin kauan naimaton,
kun sinulle on suotu ylhäisimmät häät?
Sillä Zeus palaa nuolten lailla rakkaudesta sinuun
ja kaipaa voittaa sinut;
neito, älä torju Zeuksen valoja,
vaan lähde Lerneen tasangolle,
rikastettuna isäsi karjalaumoilla,
jotta Saturnioksen silmä sammuttakoon rakkautensa.”
Voi minua!
Joka yö nämä näyt pakottivat minut,
kunnes uskalsin kertoa isälleni
yöllä vainoavan unen.
Hän lähetti Pythoon ja Dodonaan
tietävien ennustajien luo,
oppimaan,
millaisin teoin tai sanoin jumalia lepyttää.
Mutta sanansaattajat palasivat,
tuoden monenlaisia,
synkkiä ja salaperäisiä oraakkeleita.
Lopulta Inakhokselle tuli yksiselitteinen vastaus,
joka kehotti ja varoitti häntä
ajamaan minut pois kodistani ja isänmaastani,
jotta hylättynä vaeltaisin
maan äärimmäisille rajoille;
ja jos hän kieltäytyisi,
uhattiin, että tulisilmäinen salama
putoaisi Zeukselta hävittämään hänen sukunsa.
Loksiaan ennustuksiin vakuuttuneena
hän ajoi minut ulos ja sulki kotini ovet;
hän vastentahtoisesti, minä vastentahtoisesti;
mutta Zeuksen pakottava kuolain
pakotti hänet tekoon.
Heti
turmeltuivat inhimillinen muotoni ja mieleni;
ja sarvipäisenä, kuten näette,
pistävän hyönteisen ajamana
mielettömin hypyin
syöksyin Kenkhreian miellyttävälle aallolle
ja Lerneen korkeudelle.
Maan-syntyinen paimen,
Argos, vihassa voittamaton,
ajoi minua takaa,
jäljittäen askeleitani lukemattomin silmin.
Hänen vei odottamaton, silmänräpäyksellinen kohtalo
elämästä;
mutta minut, jumalallisen ruoskan ajamana,
ajetaan raivon vallassa
maasta maahan.
Sinä olet kuullut, mikä on ollut.
Mikä vielä tulee
kärsimyksestä, oi, kerro, jos voit;
äläkä säälistäen imartele minua valheellisilla sanoilla;
sillä alhaisimmaksi synniksi minä nimitän
petoksen.

Pysähdy, katso, pysähdy!
Voi! voi!
En luullut, että tällainen puhe
kulkeutuisi korviini;
enkä että sellaiset surun ja pelon näyt,
niin raskaat katsella ja kestää,
lävistäisivät henkeni
kaksiteräisellä säteellä.
Kohtalo! kohtalo!
Minä värisen nähdessäni Ion tuskan.

Liian varhain valitat, täynnä pelkoa;
hillitse hehkuva mielesi,
kunnes kuulet kaiken, mikä vielä seuraa.

Puhu, opeta!
Sureville on lohtu
nähdä tuleva suru
ilman usvaa, ilman peitettä.

Edellisen armon te saitte minulta
kevyesti;
sillä tahdoitte kuulla hänen vaivansa,
hänen itsensä kertomina.
Kuulkaa nyt loppu —
millainen tuleva tuska
on välttämätön tälle nuorelle neidolle
Heran kädestä kärsittävä.
Ja sinä, Io,
kierrätä sanojani sielussasi,
jotta oppisit, missä vaelluksesi päättyvät.
Ensin tästä paikasta
käännä askeleesi kohti nousevaa aurinkoa,
kulje viljelemättömien maiden halki;
sinä saavut skyytien joukkojen luo,
jotka asuvat korkeuksissa,
punottujen kattojen alla,
pyörällisissä vaunuissa,
kauas kantavin jousin aseistettuina;
älä heitä lähesty;
vaan käännä askeleesi
meren pauhaavaa, kivistä rantaa kohti
ja poistu heidän seudultaan.
Vasemmalle jäävät Khalybit,
raudan kaivajat;
heitä varo,
sillä he ovat kovat
eivätkä lempeät muukalaisille.
Sinä saavut Hybristeen,
oikein nimetyn virran luo;
älä yritä sitä ylittää —
vaikea on kulku —
ennen kuin tulet Kaukasokselle,
vuorista korkeimmalle,
jonka huipulta
joki syöksee voimansa alas;
ja noustuasi
tähtiä kohtaavalle harjalle
vaella etelään päin,
kunnes saavutat amazoniheimojen joukot,
miehiä vihaavat,
jotka nyt asuvat Themyskyyrassa,
Thermodonin virran ympärillä;
siellä on Salmydessos,
meren rautainen leukapieli,
armoton purjehtijoille,
laivojen äitipuoli.
He iloisin mielin
saattavat sinua eteenpäin;
ja järven ahtaissa porteissa
sinä löydät Kimmerian kannaksen,
joka sinun on jätettävä taaksesi
ja kuljettava Maiotian salmi.
Ja aina ihmisten keskuudessa
suuri maine
merkitsee kulkusi;
siitä se saa nimen Bosporos.
Jätettyäsi Euroopan tasangot
jalkasi astuvat Aasian mantereelle.
Luuletteko, että jumalten tyranni
on kaikessa yhtä taipumaton?
Hän,
jumala, haluten yhtyä tähän kuolevaiseen,
on iskenyt häneen vaelluksen kirouksen.
Oi neito!
Sinä olet kohdannut julman sulhasen;
sillä kaikki sanat,
jotka olet tähän asti kuullut,
eivät ole vielä edes johdantonsa lopussa.

Voi! voi! voi!

Sinäkin huudat ja huokaat!
Kuinka kestät,
kun kuulet
loputkin vaivasi?

Onko vielä jokin tuska,
jonka voit minulle nimetä?

Myrskyjen runtelema
kohtalon surujen meri.

Mitä hyötyä minulle on elämästä?
Miksi en
syöksyisi pää edellä tältä jäykältä kalliolta,
että tasankoon iskeytyen
vapautuisin
kaikesta tuskastani?
Parempi kerran kuolla
kuin koko elämänsä kurjasti kärsiä.

Raskaaksi taakaksi löytäisit minun kipuni,
minä, jolle Kohtalot
eivät ole määränneet kuolemaa;
sillä kuolema olisi irrottanut kahleet ja tuskan.
Mutta nyt silmieni edessä
ei ole rajaa kärsimykselle —
ennen kuin Zeus syöstään vallasta.

Voiko Zeus
koskaan langeta herruudestaan?

Sinä iloitsisit, luulen,
nähdessäsi sen näyn.

Miksi en iloitsisi,
minä, joka kärsin Zeuksen pahasta?

Opi siis,
että niin on käyvä.

Kenen kautta
häneltä riistetään hänen valtikanvaltansa?

Hän itse sen tekee,
oman heikon neuvonsa kautta.

Mutta miten?
Paljasta — jos voit —
vahingoittumatta.

Hän solmii avioliiton,
jota hän myöhemmin katuu.

Jumalallisen vai inhimillisen?
Jos se on lausuttavissa,
sano.

Miksi minun pitäisi päättää,
kumpi se on?
Ei ole soveliasta
puhua näistä asioista.

Repäiseekö siis
hänen puolisonsa hänet pois valtaistuimelta?

Hänen poikansa
on oleva isäänsä voimakkaampi.

Eikö hänellä ole
mitään pakopaikkaa tältä kohtalolta?

Ei ole pakopaikkaa,
ennen kuin minut vapautetaan kahleista.

Ja kuka vapauttaa sinut,
jos Zeus ei sitä tahdo?

Kohtalo on määrännyt
yhden sinun suvustasi.

Kuinka sanot?
Pelastaako poikani
sinut?

Kolmas sukupolvi
kymmenennen jälkeen.

Ennustus on yhä hämärä.

Äläkä pyri
tuntemaan omia vaivojasi.

Kun olet jo
osoittanut minulle hyvän,
älä nyt riistä sitä pois.

Kahdesta puheesta
annan sinulle yhden.

Mitkä kaksi?
Sano,
ja anna valinta minulle.

Annan sen.
Valitse, lausunko selvästi
tulevat vaivasi
vai minun vapauttajani.

Suo yksi armo hänelle
ja yksi minulle;
älä häpäise yhteisiä rukouksiamme;
hänelle kerro hänen tuleva vaelluksensa;
minulle —
kuka tuo vapautuksen.
Sitä minä janoan.

Koska te sitä tahdotte, en vastusta,
en kysele vastaan,
vaan kerron kaiken, minkä haluatte kuulla.
Io, sinulle
avaan ensin vaellustesi monet tiet,
monet polut, monet harharetket;
ne kirjoita mieleesi,
muistin kirjaan paina.
Kun askeleesi ovat kulkeneet
salmen yli,
mantereiden rajapolun,
kohti tulisilmäistä itää,
auringon seuraamaa suuntaa,
uhmaten meren valtavaa pauhua,
uhmaten aaltojen jylinää,
kunnes saavut Kisteneen Gorgonien tasangoille,
missä asuvat Forkidit,
kolme ikivanhaa neitoa,
joutsenen hahmossa,
yhteisen silmän omistajat,
yhteisen hampaan kantajat;
heitä ei katso
sädehtivä aurinko,
eikä yön hiljainen kuu.
Heidän lähellään ovat heidän kolme siivekästä sisartaan,
Gorgonit,
käärmekutriset,
ihmisiä vihaavat,
joita kuolevainen ei voi katsoa
ja jäädä eloon;
heitä minä varoitan sinua karttamaan.
Mutta kuuntele nyt,
kuuntele toista synkkää näkyä.
Varo Zeuksen teräväsuisia koiria,
äänettömiä, haukkumattomia,
griffejä,
ja Arimaspien joukkoa,
yksisilmäisiä,
hevosia hallitsevia,
jotka asuvat Pluton virran äärellä,
kullan kuplivan aallon vieressä;
älä lähesty heitä,
älä astu heidän mailleen.
Kaukaiseen maahan sinä saavut,
tumman kansan luo,
joka asuu Auringon lähteen äärellä,
siellä missä Niger virtaa.
Kulje rantaa pitkin,
kierrä sen reunoja,
kunnes saavut haljenneeseen maahan,
missä Byblinoksen kukkuloilta
Niili vuodattaa
pyhän ja lempeän vetensä.
Se johdattaa sinut Niilin maahan,
kolmiomaiseen,
jossa Kohtalo on määrännyt
pitkän asumisen
sinulle ja pojillesi.
Jos puhun hämärästi,
jos sanat solmiutuvat,
kysy uudelleen,
tee tietosi kirkkaaksi;
sillä katso —
minulla on enemmän aikaa
kuin itse toivoisin.

Jos vielä on jotakin sanottavaa,
jotakin lausumatonta,
hänen kuluttavista vaivoistaan,
puhu edelleen;
mutta jos kaikki on nyt paljastettu,
anna meille
se rukoiltu armo,
jonka tiedät.

Hänen korvansa ovat kuulleet
vaelluksen viimeisen rajan;
ja jotta hän tietäisi
ettei ole kuullut turhaan,
minä kerron myös
hänen jo kärsimänsä vaivat,
todistukseksi ennustuksilleni.
Monet sanat minä jätän,
ja palaan alkuun,
siihen pisteeseen,
josta hänen vaelluksensa alkoivat.
Sinä vaelsit Molossian tasangoille,
Dodonan korkeuden ympärille,
missä on
Tesprotialaisen Zeuksen istuin ja oraakkeli;
ja — ihmeellinen merkki! —
ennustavat tammet
ilman arvoitusta,
selvin sanoin
tervehtivät sinua
Zeuksen tulevana morsiamena,
jos tämä nimi sinua miellyttää.
Sieltä ajettuna sinä kiidit
merenrantaa pitkin
Rheian suureen lahteen,
josta sinut taas ajettiin
takaisin vaelluksille;
ja aika tulee,
jolloin tuo meren poukama
nimetään Ioniseksi,
muistoksi
sinun askelistasi ihmisten keskuudessa.
Nämä sanat ovat merkkejä mielestäni,
joka näkee enemmän
kuin silmä tavoittaa.
Mutta teille ja hänelle
minä yhdessä
kerron loput,
kuljen samaa polkua
kuin ennenkin.
On kaupunki Kanobos,
maan ääriraja,
Niilin suulla ja rannoilla.
Siellä Zeus palauttaa sinulle
täyden mielesi,
laskien yksinäisyydessä
pelottoman kätensä päällesi;
ja tuosta parantavasta kosketuksesta
nimen saanutta,
sinä synnytät Zeukselle pojan,
tumman Epafoksen,
joka korjaa hedelmää
kaikesta maasta,
jonka Niilin tulva kastelee.
Mutta hänen jälkeensä,
viidennessä polvessa,
viisikymmentä neitoa
palaa Argokseen
vastahakoisesti,
paeten setiensä poikien häitä.
He, intohimon ajamina,
kuin haukat kyyhkyjä,
metsästävät saalista,
jota ei pitäisi metsästää;
mutta Taivas estää heidän tahtonsa,
ja Hellas ottaa heidät vastaan,
voitettuina
naisten sodassa,
yön varjelemassa rohkeudessa.
Sillä jokaisen aviomiehen
tappaa vaimo,
pestäen kaksiteräisen miekkansa veressä —
kunpa sellaiset häät
koristaisivat vihollisiani!
Yksi ainoa neito
säästää puolisonsa rakkauden sulattamana;
hänen aikomuksensa tylsyy,
ja kahdesta hän valitsee toisen:
mieluummin vailla urhoollisuuden mainetta
kuin veren saastuttamana.
Hän synnyttää tässä maassa
kuninkaallisen suvun.
Pitkä puhe olisi tarpeen
kertoa tämä kaikki selvästi.
Riittää, että tästä siemenestä
nousee rohkea,
jousestaan tunnettu sankari,
joka on minun vapauttajani;
sillä näin on myös
muinainen äitini Themis ennustanut.
Miten ja miksi —
se vaatisi pitkän selityksen,
eikä tieto nyt
sinua hyödyttäisi.

Voi minua! voi minua!
Mätä ja mielettömyys
polttavat sieluani;
tulinen pistin iskee minuun,
sykkivä sydän
paiskoo rintaani.
Silmäni kiertävät kehää,
askeleeni horjuvat,
hurmion myrskyn ajamina.
Kieleni on vailla kahletta,
ja sameat sanani
lyövät turhaan
synkän Ateen merta vasten.

Viisas oli hän, joka ensin harkitsi,
Kielellään sen julki lausui:
Että onni suurempi on liitossa,
Kun se syntyy vertaisten kesken;
Että köyhän ei tule sydäntään antaa
Niille, jotka ylellisyys on turmellut,
Eikä niille, jotka korkealla seisovat.

Älkää koskaan, oi Parkat, nähkö minua
Zeuksen laillisena puolisona!
Älköön koskaan kosija minua tavoitelko
Niiden joukosta, jotka ylhäällä asuvat!
Sillä vavahdan muistaessani viimeistä kohtaloa,
Ioa, neitoa, joka aviota vihasi,
Junon kiduttamaa, harhaavaan vaellukseen ajettua.

En pelkää vertaisten liittoja.
Mutta älkööt koskaan
Väkivahvimpien jumalien silmät,
Joilta pakoa ei ole,
Heittäkö rakkauttaan minun ylitseni!
Loppumaton on riita, kulkematon on tie!
En tiedä, miksi minä tulisin; en näe,
Kuinka Saturniuksen neuvoa pakoon pääsisin.

Ja kuitenkin, vaikka hänen mielensä on järkkymätön,
Zeus tulee heikoksi.
Hän valmistaa avioliittoa,
Jonka täyttymys syöksee hänet, vallasta riisuttuna,
Valtaistuimeltaan alas;
Ja niin täyttyy Saturnuksen kirous
Kirjaimesta kirjaimeen,
Se jonka hän lausui, pudotessaan muinaiselta valtaistuimeltaan.
Zeukselle ei yksikään jumala paljasta
Pakopaikkaa onnettomuudesta, paitsi minä:
Minä tiedän turvan, minä tiedän keinon.
Ja nyt
Hallitkoon hän rohkeasti, luottaen
Ylitaivaalliseen jylinään ja heiluttaen
Molemmissa käsissään tulisen hengen keihästä.
Mikään ei häntä pelasta kaatumasta —
Hän kaatuu häpeään, sietämättömään sortoon.
Sillä itse itseään vastaan hän valmistaa
Vihollisen, vastustamattoman enteen —
Hän takoo tulen, joka välkkeen voittaa,
Ja äänen, joka ukkosen peittää,
Ja särkee vanhan Neptunuksen kolmikärjen,
Tuon meren vitsauksen, joka maata järkyttää!
Niin! Tämän pahan iskemänä Zeus oppii,
Mikä ero on kuninkaan ja orjan välillä.

Totisesti, sinä uhkaat Zeusta
Sillä, mitä itse tahdot.

Sillä mitä tahdon, ja myös sillä, mikä on tuleva.

Ja meidänkö tulee odottaa häntä,
Joka Zeuksen kukistaa?

Nämä kahleet painavat vähemmän
Kuin se tuska, joka häntä odottaa.

Etkö pelkää
Noin uhkarohkeita sanoja sinkoillessasi?

Mitä minä pelkäisin,
Kun en voi kuolla?

Mutta hän
Voi lähettää sinulle kärsimyksen,
Joka on kuolemaa kauheampi.

Kaiken, mikä voi toteutua,
Minä tiedän edeltä.

Viisaita ovat ne,
Jotka Adrastiaa kunnioittavat.

Pelkää, palvo, matele — kuka ikinä hallitsee!
Minulle teidän hallitseva Zeuksenne
On vähemmän kuin ei-mitään.
Toimittakoon, hallitkoon vielä hetken,
Miten tahtoo: ei kauan hän hallitse.
Mutta katso! Minä näen Zeuksen käskyläisen —
Vastakruunatun tyrannin orjallisen juoksupojan:
Epäilemättä hän saapuu
Jotakin uutta julistamaan.

Viisas on hän, ken tämän ensin punnitsee
ja sanansa kielellänsä lausuu:
että kauas onnellisempi on liitto,
kun vertaisista se solmitaan;
ettei köyhän tule rakkauttaan antaa
niille, joita ylellisyys turmelee,
eikä myöskään niille, jotka korkeaan arvoon ovat kohonneet.

Älkää koskaan, oi Parcat, salliko minun
Zeuksen aviopuoliseksi tulla!
Älkää koskaan antako sulhasen minua kosia
ylhäisten asuinsijoilta!
Sillä pelkään, nähdessäni vieläkin
Ion, miestä karttavan neitsyen kohtalon,
Junon häntä kiduttavan vaeltavalla tuomiolla.

Vertaisia liittoja en pelkää.
Mutta älköön koskaan
mahtavimpien jumalten katse, jolta en voi paeta,
rakkauttaan ylleni heittäkö!
Sovittamaton on riita, kulkematon tie!
En tiedä, miksi voisin tulla, en näe
miten Saturniuksen neuvosta voisin paeta.

Ja kuitenkin, vaikka mielensä valta on ehdoton,
Zeus on heikkenevä.
Hän liittoa valmistaa,
jonka täyttyessä hänet syöstään vallattomana
valtaistuimen huipulta; ja niin Saturnuksen kirous
täydellisesti täyttyy,
se, jonka hän lausui sortuessaan muinaiselta istuimeltaan.
Zeukselle ei kukaan jumalista voi
paljastaa turvaa ahdingolta, paitsi minä:
minä tunnen keinon ja pakotien.
Ja nyt
hallitkoon hän rohkeana, luottavaisena
taivaalliseen pauhuunsa ja käsissään heiluttaen
tulihenkistä keihästä.
Mikään ei estä häntä sortumasta —
sortumasta häpeällisesti, sietämättömään lankeemukseen.
Sillä hän itse valmistaa itseään vastaan
vihollisen, vastustamattoman ennekuvan —
sepittäen tulta, joka salaman ylittää,
ja jylinää, joka ukkosen ylittää,
ja murskaa Neptuniuksen muinaisen kolmikärjen,
meren kirouksen, joka maata järkyttää!
Niin tähän pahaan iskettynä Zeus oppii
eron, joka on kuninkaan ja orjan välillä.

Totisesti, Zeusta uhkaat
sillä, mitä itse toivoisit.

Sillä, mitä toivon — ja myös sillä, mikä tapahtuu.

Onko siis odotettava jotakuta, joka Zeuksen kukistaa?

Nämä kahleet painavat kevyemmin kuin hänen tuleva surunsa.

Etkö pelkää, noin uhmakkaasti puhuessasi?

Mitä pelkäisin, minä, joka en voi kuolla?

Mutta hän
voi langettaa sinulle tuskan kuolemaa kauheamman.

Kaiken, minkä voidaan toteuttaa, minä ennalta tiedän.

Viisaita ovat Adrastian palvelijat.

Pelätkää, kumartakaa, liehitelkää — ken ikinä hallitsee!
Minulle teidän hallitseva Zeuksenne on vähemmän kuin ei mitään.
Toimikoon hän, hallitkoon hän vielä hetken,
niin kuin tahtoo: kauan hän ei meitä hallitse.
Mutta katso! Näen Zeuksen sanantuojan,
vastakruunatun tyrannin alamaisen palvelijan:
epäilemättä hän tulee tuoden jotain uutta.

Sinua, sofisti, joka katkeruudessa
kannat katkerat vaivasi; sinua,
jumalia vastaan rikkonut,
ihmisten suosija ja tulen varas;
sinua minä tervehdin!
Isämme käskee sinua
lausumaan, mikä liitto ruokkii uhmaasi,
se, jonka kautta hänet syöstään vallan istuimelta;
ja tämän et sumuisesti, vaan kaikessa
selvästi paljasta; äläkä, Titan,
eteeni levitä kaksinkertaisia teitäsi.
Sinä saatat kyllä havaita,
ettei Zeus sellaisella viekkaudella lepy.

Sanoissasi on arvokkuutta ja viisautta,
niin kuin sopii jumalten palvelijalle.
Uudet jumalat, te vastikään hallitsevat,
luulette totisesti asuvanne
valloittamattomissa linnoissa.
Enkö ole nähnyt kahta tyrannia
sieltä syöstävän?
Niin, ja kolmannenkin, nykyisen kuninkaan,
minä vielä näen,
häpeällisesti ja pian.
Näytänkö minä
vapisevan ja pelkäävän uusien jumalten alla?
Kaukana se olkoon hengestäni!
Mutta sinä,
sitä tietä jota tulit, palaa kiireesti;
sillä mitään siitä, mitä vaadit,
et tule kuulemaan.

Ja kuitenkin, jo muinoin,
juuri tällaisella uhkarohkeudella
ajoit itseäsi tähän kurjuuteen.

En vaihtaisi — sen voit minulta oppia —
tätä kärsimyksen tilaani
sinun orjuutesi tilaan.
Parempi, katson, palvella tätä kalliota
kuin olla isä-Zeuksen
uskollinen sanansaattaja.
Näin me pilkkaajille
palaamme pilkan.

Näytät kerskaavan tästä olotilastasi.

Kerskaan!
Kunpa voisin nähdä viholliseni
samoin kerskaavina —
ja heidän joukossaan mainitsen sinut.

Syytätkö sinä minuakin
jostakin onnettomuuksistasi?

Yhdellä sanalla: minä vihaan
kaikkia jumalia, jotka vääryydellä
kaikesta hyvästäni
maksoivat minulle pahalla.

Kuulen sinut riehuvan
suuren mielettömyyden vallassa.

Jos mielettömyyttä on vihata vihollisiani,
niin olkoon minä mieletön!

Jos olisit menestyvä,
et olisi siedettävä.

Voi!

Zeus ei tunne tuota sanaa.

Kypsyvä aika
opettaa kaiken.

Et kuitenkaan ole oppinut viisautta.

En mitään —
sillä keskustelen orjan kaltaisen kanssa.

Kaikesta, mitä Isämme vaatii,
et lausu sanaakaan.

Totisesti, olen hänelle
paljon kiitollinen!

Pilkkasit minua,
niin kuin lasta.

Et ole lapsi, vaan lastakin heikompi,
jos odotat minulta mitään saavasi.
Ei ole kuritusta eikä keinoa,
jolla Zeus pakottaisi minut nämä paljastamaan,
ennen kuin hän itse kirvoittaa turmiolliset kahleeni.
Syösköön siis hehkuva liekki suin päin alas;
valkosiipisten lumien ja maanalaisten jylinöiden kanssa
sekoittakoon hän ne ja saattakoon kaiken hämmennyksiin.
Mikään ei minua taivuta ilmoittamaan,
kenen kautta hänet herruudesta syöstään.

Katso nyt, tuottavatko nämä sinulle mitään hyötyä.

Kaikki tämä on ennalta nähty, edeltä harkittu.

Kärsi, turha Titan, oi viimein kärsi,
ja käännä viisas otsasi nykyistä tuskaa kohti.

Turhaan minua kehotuksin ahdistat,
niin kuin aallot kallion.
Älä päästä ajatukseesi,
että minä, Zeuksen pelon murtamana, naiseksi muuntuisin
ja häntä rukoilisin, vaikka hän on vihattu,
naisen tavoin kohotetuin käsin,
vapauttaakseni itseni näistä kahleista.
Kaukana se minusta olkoon!

Näyttää siltä, että olen puhunut paljon ja turhaan;
sillä et ole pehmentynyt etkä lepytetty
rukouksistani, vaan kuolaimia pureskellen,
kuin vasta ikeeseen valjastettu ori, kamppailet,
ja vastustat ohjaksia; ja kokoat Kratosta
heikoista sofismeistasi.
Mutta ymmärtämättömien joukossa
on omatahto, itseopittu, heikompi kuin ei mikään.
Katso! Jos sanani eivät sinua liikuta,
mikä myrsky ja väistämätön aalto
pahaa sinut ylitseen vyöryttää!
Ensin Isämme
halkoo ukkosella ja salamoivalla tulella
tämän kallion huipun ja kätkee hahmosi;
ja siellä sen kiviset käsivarret sinut niittaavat.
Pitkän aikakauden täytyttyä
palaat jälleen valoon; ja Zeuksen siivekäs koira,
verinen, raivokas kotka, väijyen
koko päivän, kutsumattomana aterialle,
repii olemuksesi riekaleiseksi vaatteeksi
ja pitää juhla-ateriansa hämärästä maksastasi.
Äläkä odota tälle tuskalle loppua,
ennen kuin jokin jumala, kärsimyksissäsi sijaisena,
ilmestyy ja käy valottomassa manalassa
sekä Tartaroksen synkässä syvyydessä.
Ota siis neuvosta vaari: tämä ei ole kerskailua,
ei turhaan sepitettyä, vaan todellisesti lausuttua.
Zeuksen huulet eivät kykene valehtelemaan,
ja täyttymys seuraa sanaa.
Punnitse ja harkitse: älä pidä
omatahtoa parempana oppaana kuin harkittua neuvoa.

Hermes näyttää meille puhuvan hyvin:
sillä hän kehottaa sinua luopumaan
omatahtoisuudesta ja etsimään harkittua neuvoa.
Taivu: viisaan erehdys on häpeä.

Tämän sanoman hän minulle huutaa,
kaiken ennalta tietäen.
Sillä niille, jotka vihaavat,
vahingoittaa niitä, joita vihaavat,
ei tapahdu kummallisesti.
Syöskettäköön siis karvainen salama
kaksin verroin terävänä päälleni!
Reväisköön ilma ukkosen pauhulla
ja raivoisan tuulen kouristuksella;
ja maan perustus juurineen
vavahdelkoon iskun sysäyksestä;
ja syvyyden vedet
kootkoot vaahtonsa kauhistuttavaan kohinaan
taivaankappaleiden jumalaisella tiellä;
ja syököön hän ruumiini alas
Tartarokseen, estettynä kulkemasta
kohtalon kurjuuden voimakkailla pyörteillä!
Mutta tappaa minua hänellä ei ole valtaa.

Tällaisia sanoja ja neuvoja
saamme mieleltään mielipuolisilta:
sillä mikä hänen puheessaan
ei näyttäisi hulluudelta?
Ja jos hän todella iloitsee tästä,
miksi hän riistäisi irti raivon kahleet?
Mutta te, jotka Titanin tuskassa
jaatte yhteisen surun,
vetäytykää nopeasti tältä seudulta,
ettei ukkosen pauhu
teitä sokaisisi mielettömyyteen.

Neuvo jotakin muuta, puhu, opasta,
jolla voisit minua johonkin taivuttaa;
sillä tämä, mitä kehotat,
on ajatukselleni vastenmielistä.
Miksi neuvot minua
tällaiseen vääryyteen?
Minun tahtoni on jakaa hänen kohtalonsa:
sillä pettureita olen oppinut vihaamaan —
eikä ole olemassa syntiä
meidän olennossamme,
joka sielulleni olisi
heidän syntiään vihattavampi.

Muistakaa siis se, minkä ennustan;
älkääkä, kurjuuden koirien ajamina,
syyttäkö kohtaloitanne
ja väittäkö, että Zeus
lähetti teille odottamattoman tuskan.
Te itse olette sen tehneet.
Tietoisesti,
vailla juonta ja äkillistä pakkoa,
oman mielettömyytenne kautta
olette joutuneet
Aten mahtavan verkon pauloihin.

Teossa — ei enää sanassa —
Maa sysätään liikkumattomuudestaan!
Ja ukkosen kaikuva murina ärjyy;
ja salaman kiertyvä tuli leimuaa;
ja pyörretuulet kierrättävät tomua;
ja kaikkien tuulten puuskat syöksyvät esiin,
toisiinsa kietoutunein vihan voimalla;
ja ilma sekoittuu syvyyteen.
Nämä kauhistuttavat kiroukset
Zeuksen oikea käsi
näkyvästi tänne ajaa.
Oi äitini kunnia! Oi eetteri,
kaiken valon kantaja!
Näetkö sinä,
kuinka minua vääryydellä kohdellaan?