Kreikan siirtomaat (n. 750–550 eaa.): Laajentuminen, kauppa, maapaine ja poliksen nousu

Kreikkalaisen kolonisaation suuri aikakausi liittyy ajanjaksoon, joka ulottui kahdeksannen vuosisadan jälkimmäisestä puoliskosta kuudennen vuosisadan ensimmäiseen puoliskoon. Kreikkalaisia siirtokuntia lähetettiin länteen Sisiliaan ja Etelä-Italiaan, jopa niin kauas kuin Ranskan etelärannikolle ja Espanjan itärannikolle; itään Traakian rannikolle, Hellespontokselle ja kaikkialle Mustanmeren rannoille; ja etelään Kyrenaikaan nykyisessä Libyassa Afrikan pohjoisrannikolla. Kreikkalaista kolonisaatiota oli ollut jo aikaisemmin pimeällä keskiajalla (1200–900 eaa.) Mykeneläisen kulttuurin tuhon jälkeen kahdennellatoista vuosisadalla: niin sanotut joonialaiset ja doorilaiset muuttoliikkeet. Perimätiedon mukaan doorilaiset Herakleen poikien johdolla, jotka oli karkotettu Mykenestä, palasivat Kreikkaan saadakseen takaisin perintönsä väkivalloin, mikä johti siihen, että joonialaiset hakivat turvaa heiltä ylittämällä Egeanmeren ja asettumalla Vähään-Aasiaan; mutta se ei ollut samassa mittakaavassa eikä yhtä hyvin järjestetty kuin tämä myöhempi laajentuminen. Pimeän keskiajan loppu aloitti aikakauden, jolloin koettiin kaukokuljetusten uudelleen löytäminen meritse, laajalle levinnyt kauppa Välimeren ympärillä, kirjoituksen uudelleen käyttöönotto ja kreikkalaisen '‘polis’' eli kaupunkivaltion nousu. Kahdeksas vuosisata (799–700) oli merkittävän talouskasvun aikaa, jolloin maatalouden kehitys toi yleisen vaurauden tason nousun, erityisesti aristokratialle, jonka poliittinen valta omaan polikseensa perustui heidän hallussaan olevan parhaan ja suurimman maa-alan sekä heidän kykyynsä puolustaa valtiota ulkoisilta uhilta. Maa, erityisesti ennen rahaa, oli arvokkainta omaisuutta, koska se oli ainoa tae pysyvästä vauraudesta. Kahdeksannella vuosisadalla nähtiin kuitenkin myös vakavien sosiaalisten ongelmien nousu Kreikassa, jotka liittyivät suoraan tai epäsuorasti maahan.

Aiemmin tutkijoiden mielipiteet ovat jakautuneet syvästi kolonisaation syistä: oliko se liikaväestöstä johtuva maanälkä vai kauppa, joka oli ensisijainen syy. Nämä jyrkät vaihtoehdot ovat osoittautuneet epätyydyttäviksi, kun kaikki todisteet otetaan huomioon, erityisesti arkeologisten kaivausten lisääntyessä siirtokuntien alueilla. Lisäksi on tarpeen selventää, mitä tarkoitetaan '‘kaupalla’', ennen kuin sitä voidaan tarjota kolonisaation motiiviksi: onko kyse ulkomaisten markkinoiden etsimisestä valtion omalle viennille vai elintärkeiden resurssien etsimisestä, joita valtiolta puuttuu ja joita se voi tuoda. On myös tärkeää heti alussa tehdä selvä ero siirtokunnan ('apoikia') ja kauppa-aseman ('emporion') välillä, jotka molemmat ovat olemassa kahdeksannelta vuosisadalta lähtien. Siirtokunta oli alusta alkaen itsenäinen kaupunki, joka perustettiin tiettynä päivänä ja julkisella toimella, jolla oli oma hallitus, lait ja ulkopolitiikka, ja jonka asukkaat olivat siirtokunnan kansalaisia eivätkä emämaan. Emporion oli sitä vastoin tiukasti kaupallinen kauppapaikka, joka muodostui spontaanisti eri kreikkalaisten kaupunkivaltioiden, jopa ei-kreikkalaisten, kauppiaiden toimesta. Jopa tämä selvä ero saattoi kuitenkin toisinaan hämärtyä: Herodotos viittaa Miletoslaisten siirtokuntien Mustanmeren pohjoisrannikolla olevan emporioihin.